Kirjailijan hetkistä ja kirjallisista keinoista. Peilikuvassa näkyy aina kirjoittaja sellaisena kuin sattuu kirjoitushetkellä olemaan tunteineen ja vajavaisuuksineen. Mielenherkkyys on usein aiheissa, samoin metafiktio ja Kalliossa sijaitsevan kahvila Sävyn lattet.
Kategoriat: kirjallisuus, filosofia, kirjoittaminen
Suosituimmat: 21
Kuumimmat: 9
Uusimmat: 4

Olen alkanut miettimään tuota teostani, joka on kesken, joka ei oikein edisty, jossa ei oikein ole suurta selkeyttä, miten se kertoo sen, mitä sen pitäisi kertoa. Ja minä mietin, että minä näyttäisin siinä tämän, mitä on olla, mitä minä olen, josta minulla ei ole täyttä selkeyttä, jos nyt alkuunkaan. Ja näin ollen siirtäisin näitä blogipostauksia siihen teokseen – jotenkin luomaan syvyyttä, rinnasteisuutta, hmmm, no jotain kuitenkin. En tiedä alkuunkaan toimisiko se vai olisiko se vain...

Valkoinen nelikulmio, johon syntyy sanat ”valkoinen nelikulmio, johon syntyy sanat” ” valkoinen nelikulmio, jne., tulee kirjoitettua tässä istuessa kahvila Sävyssä evakossa asunnostani, jonne saapui myrkyttäjä bongattuani jälleen turkiskuoriaisia lattialta kiusaa tekemästä. Pirullisia otuksia, jotka eivät ole ollenkaan pirullisia, tai mistäpä minä tiedän. Mutta... Jotain muttaa nyt pitäisi saapua, mutta, jne.. Latte saapuu pöytään kantamana baristan, jolla on jännä musta nahkajäljitelmä hattu,...

Istun kahvilassa. Ja tämän banaalin lauseen pitäisi jatkua johonkin. Ja sitten minä mietin, että minä lähden tätä viemään johonkin metafiktioon tuosta aloituksesta, ja alan miettimään tämän blogin käsitettä, metafiktiivistä kahvikuppia, ja mietin, voisinko sen tuoda tähän postaukseen esiin. Tai sitten voisin leikitellä sillä ja tuoda tähän metafitkiviisen tee-mukin, mutta sekin saa jäädä. Otsalla tuntuu jokin vaikea, epämukava vaivaava tuntemus. Jokin piinaa ja kiusaa niin kuin ajoittain tekee....

Voinko minä kirjoittaa tähän, kuinka tämä on eräänlainen velvollisuuspostaus ilman, että tarvitsee miettiä, mitä siitä mietitään. Ja niinhän minä kuitenkin mietin, mitä tuollaisesta myöntelystä mietitään. Enkä minä sinällään tiedä, onko tämä velvollisuudentunteen sävyttämää, vaikka saattaa ollakin. Manchesterin Punaiset taustalla pyörivässä striimissä valmistatutuu harjoituspeliinsä Australian Perthissä, ja minä vähän kiireilen tässä, että pääsisin sitä seuraamaan. Tosin voihan se olla, että ei...

Olen herännyt. Lauseen pitäisi olla jokin merkittävä avaus, jota seuraa jokin suuri aate ja ymmärrys, niin kuin me niitä ihmisinä etsimme, jokin käännekohta elämässä, kun alkaa näkemään asian eri tavalla kuin ennen, omenan appelsiinina vai mitä se nyt oli, kun keskittää katseensa niihin nyppyihin appelsiinin kuoressa ja ymmärtää jotain enemmän. No olkoon hedelmät ja hedelmät juurikin: hedelmällisyydet ja hedelmälliset aatteet, kaikki, mihin hedelmät liittyy. Ja tämä postaus alkaa jälleen...

Kahvila ja jotain sellaista. Pöytä on pieni, ja se on relevnttia, koska se liittyy tähän hetkeen ja vielä sillä tavoin, että vasen kyynerpää roikkuu pöydän reunalta, ja on silleen ahdas olo, jos sillä nyt oikeasti on relevanssia. Suuren pyöreän pöydän ääressä nainen naurahtelee innostuneena, mies pölisee pätevänä. Minä olen tässä ja olen jonkinlainen. Peili sinällään puuttuu: nyt pitää reflektoida, mutta en jaksa. Tässä minä olen ja pysyn - ilman suurempia määreitä. Kenties se ei mitään mistään...

On jotenkin olo. On jotenkin jonkinlainen olo, jossa tulee pohdittua asioita jollain tavalla ja reagoitua siten kuin tunnelataus saa tuntemaan tai miten se sallii. Ja nyt minä jorisen omiani. Odottelen lattea. Ajoittaiset kummastelevat katseet saavat tuntemaan oloni epämukavaksi. On jotenkin jonkinlainen olo, hieman epäluuloisuuteen ja huoleen kääntyvä, epävarma ja epämukava. Mutta ne jääköön, jos ne koskaan voi jäädä. Nyt on nämä sanat tässä. Nyt on tämä odotus tässä. Nyt on tämä keikkaseva...

Kenties voisin kirjoittaa postauksen, sellaisen realistisen, ei-ollenkaan-niin-leikkisän, kenties vähän silti leikkisän mutta sitäkin, hmmm... onko se raskaamman, ikävämmän, surullisemman, tummemman sävyisen. Kenties aloitan tutusti metafiktiivisesti kirjoittamalla siitä, mitä minä kirjoitan ja spekuloimalla, miten se näyttäytyy, ja sitten leikkaan yllättäen tähän, josta on kyse: on ollut kurja päivä. Tuli herättyä jotensakin epämukavissa voinneissa, raskaana ja jonkin ikävän piinatessa. Alkuun...

Jokin tarve olisi kirjoittaa. En vain tiedä, mitä kertoa, mihin tarttua, mistä löytää merkitystä, mistä konteksti, joka loisi tämän hetken, tunteet ja kaiken tämän, mitä on olla minä juuri nyt, sellaiseen muotoon, että se riittäisi. Sitten tulee kirjoitettua etsivä lause, joka on pitkä ja vaikealukuinen kenties. Kritiikkiä, loputon määrä itsekritiikkiä, mutta sekään ei ole totta. Enkä minä sitäkään etsi. Hellyyttä, lämpöä? Kummityttö tuo asiat mittasuhteisiin, mutta mitä nekään ovat? Miten se...

Istun tuolilla. Istun nojatuolilla valtavassa onnellisen miehen huvilassa keskellä luonnonkaunista paratiisia. Istun tuolilla asunnossa, jossa isäntä löhöää paita napaa kohti rullautuneena silmät kiinni pitkällään kirkkaiden lamelliverhoilla peitettyjen ikkunoiden edessä, ja minulla on väsynyt olo ja raukea olo myös. Väsynyt. Ehdottomasti väsynyt. Olen nukkunut viisituntisia yöunia neljä yötä putkeen ja seikkaillut luonnossa mökkisaarella, puuhaillut ja seurustellut isäntäväkeni sukulaisten...

Mitä teen, kun en kirjoita? Uhh... no, tänään... hmmm, voinko minä vastata tuohon kysymykseen kertomalla päivän puuhista. Oikeastaanhan tuo alun kysymys syntyi siitä syystä, että halusin kertoa tästä päivästä, mutta sitten sitä alkaa reflektoimaan tätä kirjoittamistaan ja eksyy metafiktion metodeihin... No, minä yritän uudelleen: Tänään oli tavanomainen päivä, kuta kuinkin, ainakin samankaltainen kuin usein ennenkin, kuten yleensäkin on. Heräsin puolen päivän jälkeen kiirreettömästi. Oli...

Olen väsynyt. Olen ihan pirun väsynyt, paitsi etten ole. Olen väsynyt, ihan vain väsynyt. Onko tämä relevanttia? Mitä minä yritän sanoa? Miksi minä tätä kirjaan ja olen banaali ja lattea ja väsynyt? Ja minä nukuin kaksi tuntia – ja serkkutytön mielestä väsyneenä on luova, mutta minä olen ihan vain väsynyt. En juurikaan luova – väsynyt vain. Niin pirun väsynyt... mutta en juurikaan ole. Teemukillinen kahvia saattaa luoda tuon ambivalentin... hmmm, mikä on harmonian vastakohta?... entropia... ei...

Kahvila Sävy, interiööri, iltapäivä. Kirjailija istuu tuolillaan ja odottaa tilaamaansa lattea, ja jotain tapahtuu. Mutta mitään ei tapahdu. Taustamusiikki junnaa geneerisenä, asiakkaat pienessä tasaisessa pölinässä ja ölinässä. Autot suhahtelee ohi suhahtaen hieman äänekkäämmin oven ääniväylän kohdalla. Viereisessä pöydässä istuva lähtee etsimään jotain ja palaa. Ja minä (nyt elokuvakäsikirjoitusksesta päiväkirjamaiseen kielirekisteriin palaten) istun tässä. Jokin piinaa ja kiusaa mutta...

2019, 12. KESÄKUUTA Tallenne AdriAnne Lenkerin “Gone” -kappaleen sanoituksista (hakukoneen esittämänä)… Voisin kenties vaihtaa tyyliäni, voisin kenties laittaa tähän pillkun sijaan pisteen. Palata johonkin vanhaan konventioon. Vai mitä tämä on, tämä piste tässäkin. No, olkoon se. Iso alkukirjainkin syntyi kuin vahingossa, joten kenties sekin saa jäädä. Mitä tämä sitten on? Minä periaatteellisesti kai - vai taiteellisista syin - tavoittelin jotain ilmaisua, jossa ajatus saa lentää ja kieliasu...

2019, 9. KESÄKUUTA Viisas mieli kenollaan hyllyllä. Aloin kirjoittaa teosta työnimellä ”minun tarinani ”minun tarinani””, joka käsittelee metafiktiivisesti tarinaani, jota kirjoitan, en tiedä mihin se vie, jokin aavistus minulla oli siitä eilen kolme kappaletta kirjoittaessani, tänään serkkutyttöni soittaman eräänlaisen kriisipuhelun jälkeen on sitten ollut vaikeampi kirjoittaa ja hypätä reflektoimaan elämäänsä kokonaisvaltaisesti, mutta saa nähdä, mihin se vie, mustavalkoisena filmikuvana...