Kirjailijan hetkistä ja kirjallisista keinoista. Peilikuvassa näkyy aina kirjoittaja sellaisena kuin sattuu kirjoitushetkellä olemaan tunteineen ja vajavaisuuksineen. Mielenherkkyys on usein aiheissa, samoin metafiktio ja Kalliossa sijaitsevan kahvila Sävyn lattet.
Kategoriat: kirjallisuus, filosofia, kirjoittaminen
Suosituimmat: 20
Kuumimmat: 468
Uusimmat: 17

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: Paistettu kananmuna lämmittää huoneilmaa maitotörppö, kylmä, hikoilee rasisti huutaa diskurssilla, jonka on sattunut kuulemaan ja kuulemaan ja lukemaan tuomiota ja syytöstä halua muutokseen thanatos thanatos kalvava naislaulaja, sitä minä etsinkin, laulaa hempeästi leipä tulee syödyksi maito lämpenee hetken ja palaa kylmään pakolainen en tiedä miltähän sekin tuntuu omanarvontunne, itseluottamus hyväksyntä, paheksunta kuva...

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: yö koskettaa olalle hellästi ja ystävällisesti... … ... ja yössä yössä istuu nainen ei ole muuta, ei vain ole muuta pieni puinen selkänojallinen penkki ja yö ja nainen voisi miettiä korkealta laskeutuvan spottivalon, kirkkaan ja varjoja luovan mutta sitäkään ei ole, ei vain ole jotenkin sen voi aistia, yönkin nähdä mietteissään yön, jossa ei ole valoa ja naisen siinä istumassa, sellaisessa pimeässä, että muuta ei ole ja muuta...

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: Alakulo huutaa pikkupoikana pihalla pikkulinnut ja suihkulähteet, valon lähteet hiipuvassa illassa hissillä pääsee ylös asti alaspääsy, se on toinen asia naapuri toi hissillä kamat kotiinsa ja se alakulo se alakulo vain pikkulintu käy suihkuava lähde hiipuva ilta, sitten hiipuva yö, hiipuva aamu poika istuu, ei sillä ole huono olla miettii maailmaa tuhkakupikseen mutta sellaiseksi, johon pitäisi järjestys saada ja elämä ja...

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: mies kävelee mäkeä ylös mies käveli mäen ylös ylös asti kahvilassa istutaan hillityn sävyisissä paidoissamme on läppäri on jokin ajatus, väite nyt mies kävelee mäkeä ylös todella kävelee enkä tiedä, kuinka relevanttia se on autot, askeleet sisään, toiset ulos sitten kahvi, kahvi, kahvi baristan löysä ääni, flegmaattinen mutta vahva enkä minä löydä sitä, sitä mitä haluaisin löytää. Ajatuksista puuttu se polte, jota runon pitäisi...

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: Tekisi mieli ennemmin hahmotella tämä kuvaksi paperille. Tuo muotokuva puvussa olevasta kaljupäästä, kirjat läjässä, lomittain, hieman kulmittain, kasvi laskeutava kaatuva ruskea-sinisessä ruukussa, lisää kirjoja nyt pystyssä hieman toisiinsa nojaten, mustaa, beigeä, punaista, valkoista. Sitten tuo burgundisen ruskea ikkunalauta niiden alle, ikkuna, rikkinäiset tiilit reunustamaan, valkoiset suorat ylpeästi suoraselkäiset tulovesiputket....

OTE METAFIKTIIVINEN KUPPI KAHVIA -SANATAIDEPÄIVÄKIRJASTA: Että työni olisi prosessi, että osaisin näyttää tuon prosessin. Kunpa täällä ei olisi näin kuuma, että hiki virtaa – ja kosteaa. Latte saapuu piakkoin ja olen tähän hetkeen päätynyt. Istun kravatti kaulalla – tarpeena löytää jotain muodikasta kokonaisuutta. Haaveina menestys muotialalla, näkemys, visio, joka välittyy. Linkittyviä lauseita, vielä toisistaan irrallaan. Kielen, tarinan pitäisi ne luoda kokonaisuudeksi. Mutta olenhan minä...

Velvet Underground soi ja kertoo kertomustaan - jotain, jota haluaa ilmaista. ”It lies but can't stay up, down for you is up”, mutta en osaa sanoa, mitä se on, mikä hänet ajaa kertomaan. Latte saapuu. Mietin, kun huomaamatta nurkassa olevaa vapaata pöytää istahdin isoon pöytään yksinistujan seuraksi. Nolotus on se sana, joka minussa ilmenee - syystä, joka on suomalaiset korrektit säännöt, jossa tyhjä pöytä täytetään ensin ja vapaat paikat bussissa - ja vierellä istujille pitää varovaisesti...

Sade ryöppyää hetkessä, joka unohtuu. Jokin ulvoo taustalta kuin diggeridoo joltain kaukaiselta vuorelta, jota ei ole, ei täällä. Jostain pitäisi saapua protagonisti, joka katselee käsiään ja reflektoi itseään, jokin vahva ja voimakas, kyvykäs. Mutta se saa jäädä, kun tämä on sanataidepäiväkirjapostaus - ja minä etsin itseäni. Olen yrittänyt siedättää itseäni vaikeisiin asioihin. Lukea, katsoa, hyväksyä – kaikkea sellaista, mitä vaikeiden tunteiden pelossa on tullut välteltyä. Onko se välttely...

Barista kysyy: ”hi, how are you?”. ”Fine, fine” on vastaukseni. Hieron käsillä otsaani: miten minä osaisin tämän kaiken rikkoa ja löytää jonkin ratkaisun. Mutta ratkaisun mihin? Minä kun en tiedä sitäkään... Jotenkin sitä on eksynyt rikkomaan tämän, mitä on kirjoittaa, ja eksyn metafiktioon pienimmästäkin tarinasta, tarinan alusta, hetkestä... Konteksteja, joilla tuosta jatkaa: Vaivautuneisuudella, kun en tiedä miten vastata, vaivautuneisuudesta, kun joutuu käyttämään kankeaksi...

Sitä koettuaan henkisen romahtamisen on oppinut pelkäämään mielen herkkyyttä. Ja kun vielä ocd:n ajatuskehät saattavat herätä kiusaamaan, niin on ollut kova työ oppia kohtaamaan sellaisia triggereitä, jotka muistuttavat tästä mielen herkkyydestä. Nytkin erääseen yliopiston tutkimukseen osallistumisestani seuranneesta esittelystä bongasin vaikeita aiheita, ja on jotenkin hätääntynyt olo. Kaipa se on sinällään luonnollista. Monet kavahtavat, kun vaikeammista mielenongelmista puhutaan ja ovat...

Haluaisin jatkaa elämääni - ja kirjoittaa jotain koherenttia tai vähemmän koherenttia, tutkia tätä, mitä on olla tässä, mutta.... Tai kenties minä joka tapauksessa niin teen. Istun tässä tutussa kahvilassa. Barista tuo vähän kyllästyneen ja välinpitämättömän oloisena latten pöytään. Johtuuko siitä, että hänen mielestään töykeästi en odottanut, että hän olisi valmis palvelemaan vaan huutelin toiveitani kymmenen ennakkoonmaksetun latten kortti kädessäni, jota olin leimaamassa kunhan saisin...

Yleisö mylvii. Kohta Cohen aloittaa. En tiedä vielä, mitä se tulee kertomaan. Nyt kiittää yleisöä ystävinään, ilmaisee arvostustaan. Leonard Cohenia minä olen miettinyt sen roolinsa kautta, joka kulki kuin korea puku yllään, jota se ei sitten oikein koskaan kai osannut riisua – ei julkisesti ainakaan. ”Dance me to the end of love”. Mitä hän oli sitten rakkaimmilleen, sitä minä en tiedä. Voin vain arvailla. Kaipa sen herkkyyden sieltä aisti hänen seurassaan. Vaikka siellä monta kerrosta...

On estynyt olo. Mietin näitä ensimmäistä kolmea virkettä, jotka blogit.fi-sivustolla asettuvat näytille. Kuinka tämän saisi myyväksi? Kuinka luoda jotain mistä ihmiset kiinnostuvat? Kuinka luoda jotain sellaista, joka... ja sitten mietin niitä vaatimuksia, mitä itselleni asetan. Kaikenkattavasti. Millainen minun tulisi olla, jotta... Ja mikä se ”jotta” edes olisi? Mitä minä edes tavoittelen? Onko se jokin tunne, jossa... Ja jälleen tuo ”jossa” jää saamatta jatkoa. Miten minä voisin sen...

Ihmiset tuhoamassa maailmaa, ihmiset pelastamassa maailman. Ihmiset ihmisinä. Tuon esityksen piti näyttää ihminen, en tiedä miksi. Mutta kaipa sitä haluaa esitellä asioita asuissa, joita niille kehittelee. Tiedä sitten mitä se palvelee. Kaipa se jotain tyydytystä tuo. Olen miettinyt, miten näitä sanataidepäiväkirjapostauksia mietitään, että kuinka pahasti joku random kärkäs kärkkäilijä kärkkäilee. Miettinyt ja kuvitellut mielessäni lukijoita samoissa mielentiloissa kuin, kun itse jotain...

Heräsin nukahduksesta seuraavaan hetkeen ja tuijottelin verhoja ja minulla oli joku painajaismainen säikähdys, että joku on asunnossani. Sitten minä yritin kaikin tavoin järkeillä itselleni, että joo jotain unikökköä tämä, unia voi jatkaa ihan rauhassa. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, kahta ja puolta pientä heräämistä myöhemmin, herään kymmenen minuuttia ennen herätyskellon hälytystä, kömmin suihkuun hiostavaa ilmaa kompensoidakseni, puuhailen kunnes siirryn pikkuhiljaa bussilla körryyttäen...