Uuden elämän alku, avun hyväksyminen, tieto siitä ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Päiväkirjamainen blogi takaisin pinnalle nousemisesta.
Kategoriat: arki, mielenterveys, elämä
Suosituimmat: 238
Kuumimmat: 577
Uusimmat: 9

Olen aina tiedostanut että muistini on kuin kultakalalla, mutta tätä en syystä tai toisesta muistanut stressata edes tämän kuun puolella. Yhteishaku päättyi tänään. Sinne meni. Nyt, vihdoin kun melkein vakavissani harkitsin lähteväni opiskelemaan, unohdan hakea opiskelupaikkaa. Omassa päässäni muistelin että haku päättyy vasta ensi kuussa, ja koko tämän ajan olen laiskasti pyöritellyt päässäni vain vaihtoehtoja, mitä voisin opiskella. En ilmeisesti mitään koska tämä ajatusprosessi on kestänyt...

Alan olla sitä mieltä että tämä on turhaa. Sitä mieltä olin tosin aiemminkin, ja luulin että se oli ennakkoluulo, mutta ei.Taas, samat kysymykset. Eikä edes samankaltaiset vaan täysin samat.Ylikoulutettu rouva hieman pahastui, kun kysyin että mihin tällä pyritään, että täysin samat kysymykset esitetään uudestaa. Vastaukseksi sain epämääräistä muminaa, ja että sillä katsotaan, onko vastaajalla taipumuksia valehteluun. Mitä helvettiä?Eikö tuosta patologisesta valehtelustakin voisi suoraan kysyä?...

Tasan viikko sitten torstaina, käytimme mieheni isoäidin vielä hammaslääkärissä. Hän oli iloa ja elämää täynnä kuten aina. Hän on muistisairas, mutta satunnaisesti muistaa koko perheen, joskus vain yhden ihmisen muiden joukosta. Viimeksi se yksi olin minä. Kaikki on silti aivan kuten ennenkin, normaalisti. Toissa yönä, oikeastaan aamuyöllä, sain soiton. Soiton joka todellakin nosti sydämeni lyöntitiheyden kattoon. Pääsisittekö kuinka nopeasti tänne? Mummi tekee lähtöä. Riuhdoimme vain nopeasti...

Itkin. Itkin koko yön. Itkin niin voimakkaasti, että koko sänky vapisi. Hengitys salpautui jokaisen kyyneleen jälkeen, eikä mikään tuntunut tehoavan. Mieheni yritti lohduttaa. Silitti unisena selkääni ja kysyi,haluutko puhuu? Voinko mä auttaa sua jotenki? Ei,et voi. Tiesin sen sanomattakin, hän on yksi niistä ihmisistä jotka elävät hyvin lähellä minua, mutta jotka ovat henkisesti niin pumpulia, etten edes yritä alkaa selittää hänelle, mikä minua vaivaa, tai miksi taas vapisen ja tärisen sängyn...

Olen 21 vuotta. 21 vuotta olen hautonut päässäni ajatuksia lapsuudesta, sen väkivaltaisuudesta, itsetuhoisuudesta, kuolemasta, itsemurhasta ja muusta yhtä katkerasta, mutta niin suloisesta. Tänään, elämäni ensimmäistä kertaa... pakotettuna, kädet täristen soitin kriisikeskuksen numeroon, ja pyysin tapaamisaikaa. Suvussani jo itkeminen on sairasta, ja tiedän että kaikki hylkäisivät minut, jos kuulisivat, miten heikko olen ollut kun olen ottanut yhteyttä kyseiseen paikkaan. Kerroin puhelimessa...

1. Olen 21 vuotias 2. Olen 150cm pitkä 3. Olen ammatiltani seppä 4. Olen toiminut tatuoija-lävistäjänä, mutta harrastuspohjalta 5. Olen erittäin kyyninen ja pessimisti 6. Rakastan kissoja 7. Näen minäkuvani erilailla kun muut 8. En ole koskaan ollut itseeni tyytyväinen 9. Persoonani on hyvin ailahteleva 10. Olen yksinäinen tuntemattomassa...